Or grey, actually.

Mä olen ihan alamaissa. En tiedä syytä. Tuntuu yksinäiseltä, vaikka olen ihmisten keskellä. Tuntuu tyhjältä.

Eilen olin taas ihan päinvastainen, pursusin energiaa, sain töissä aikaiseksi hirveesti, olin iloinen ja pirteä, tein kotihommiakin normaalia enemmän.

Tänään en jaksa mitään. Haluaisin niin lähteä vaikka metsään, yksin, napata vaan termospullollisen kuumaa teetä mukaan. Ja ehkä jonkun kirjan. Ehkä alustan, millä pitää takapuoli lämpimänä kun istuisin syksyisessä maassa. Olla vaan, minä ja synkät ajatukseni. Ja kynä.

Mulla heittää fiilikset ihan laidasta laitaan. Voisi kai kuvitella että tämä olisi joku häiriö, ellei tämä olisi mulle niin normaalia. Luulen, että tämä on entistä normaalimpaa, nyt ollaan ehkä palaamassa normaalitilaan pillerien syönnin jälkeen. Toisaalta ihanaa, mutta tällaisina päivinä erityisen ankeaa.

Tuntuu todella ulkopuoliselta, aivan kuin katselisi ympäristöään jonkun lasin läpi.

Joku juttu riipii mua. En tiedä mikä. Se häiritsee ja sekoittaa päätä. Mä olen aina luullut, että haluaisin omakotitalon keskeltä mettää, omasta rauhasta. Mutta kuitenkin järkimatkan päästä "sivistyksestä".

Ja ainahan mä olen rakastanut Tamperetta ja halunnut sinne takaisin asumaan.

Mutta nyt, kun olen työn puolesta joutunut enemmän käymään Helsingissä, mä olen vähän ihastunut siihen kaupunkiin. Siihen vanhaan osaan ja mukulakivikatuihin, emminä niistä lähiöistä ja uusista taloista perusta ollenkaan. Siellä on oikeasti Vanhoja Kivitaloja joissa voisi asua. Vois myydä auton ja ajella fillarilla. Julkisilla pääsee joka paikkaan.

Mutta ei tietenkään tässä elämäntilanteessa. Ei siellä voi sanoa kakaroille että nyt painutte pihalle täältä huutamasta. Minne ne muka painuisi? Tielle? Kauppoihin? Auton alle? Äh. Heh. Ei.

Mä kaipaan sitä vilinää. Sitä, että ympärillä tapahtuu koko ajan, aina on jossain jotain menoa ja meininkiä. Mutta kuitenkin olisi se oma turvapaikka, keskellä elämää, jonne voisi käpertyä ihan omaan rauhaan. En mä ole mikään (Suomen mittakaavassa) pikkukaupungin asukki. Ärsyttää ne junttibaarit ja takapajuinen meininki. Ei sillä että mikään kyltyrelli ja viisas itsekään olisin, mutta ne jotka ymmärtää niin ymmärtää ja ne jotka ei niin olkaa älyämättä.

Tuolla ei ikinä TAPAHDU MITÄÄN. Missään ei ole julisteita että hei nyt toi bändi tulee keikalle tuonne, täällä järjestetään kerran viikossa livekeikkoja tai kadulla on yhtäkkiä joku zombiewalk! No onhan tuolla toki livekeikkoja, joku saakelin iänikuinen remu joka on kiertäny siellä jo sata kertaa, tai sitten joku humppabändi joka evvvk.

Duunikaveri sanoi, että ei ota tätä edes tosissaan, odottaa mun seuraavaa aaltoa että mitä mieltä kohta ollaan . Ehkä niin, tai ehkä tämä onkin se oikea fiilis?

Mua ahdistaa. Oon helvetinmoisessa umpikujassa, enkä tiedä miten siitä pääsee ulos. Enkä Tietenkään voi purkaa sitä asiaa täällä. Vittu kun sekin vituttaa. Ois aika koomista jos ei ois totta…

Ja oikeesti multa puuttuu ystävä, jolle vuodattaa näitä asioita. Sellainen, joka jaksaisi kuunnella ja olisi suht samassa tilanteessa. Tai onhan noita, mutta sais olla enemmän niin ei tarttis samojen niskaan aina kaataa.

*  *  *  *  *  *  *

Vaihtoehdot: Joko siis a) riudutan itseni ahdistukseen tai b) riudutan itseni ikävään. HEHHEH kun on hyvät.